01 Punainen mekko 100715
Mekko on ollut pari vuotta kaapissa, odottanut oikeaa hetkeä. Päätin, että se oikea hetki on nelikymppisilläni, siihen päivään on aikaa reilu vuosi. Ensin ajattelin, että aloitan mekkokropan metsästyksen tarkalleen vuotta aiemmin, mutta eilen aamulla Liikkeellä kirkastui ajatus aloittaa heti. Miksi odottaa seuraavaa maanantaita, seuraavaa kuukauden ensimmäistä päivää, huomista, sitä päivää mitä ei koskaan tule? Kun kerran voin aloittaa heti, aloitan nyt.
Mekko päälle, korkkarit jalkaan. Ei meikkiä, mutta harjasin sentään hiukset. Poseeraan vessan oven edessä, Kaitsu ottaa kuvaa. Nyt ei filtteroida, ei oteta yläviistosta hoikentavaa profiilia, ei vedetä vatsaa sisään, eikä käännetä parempaa kylkeä kameralle. Ensimmäinen kuva minusta punaisessa mekossani. Kuvaa katsellessani totean, ettei paha. Tällaiselta näyttää ihan tavallinen nainen. Ainahan sitä voisi olla enemmän sitä ja vähemmän tätä, mutta nyt on näin. Kaitsun mielestä näytän upealta, itse en ihan niin sentään sanoisi. Mutta ihan kiva. Tästä eteenpäin jokaisen kuukauden kymmenes päivä otetaan sama kuva. Katsotaan mitä mieltä olen vuoden päästä, toivottavasti vähän enemmän kuin ihan kiva. Olisinkin vaikkapa tosi kiva!
Kyllä minä itsestäni tykkään nytkin, mikäpä tässä on ollessa. Olen opetellut ajattelemaan itsestäni nätisti, puhumaan itselleni kauniisti. Sillä on valtava merkitys hyvinvointiin, kuinka itsestämme ajattelemme. Jos aina on naama nurinpäin, korjattavaa sieltä sun täältä, ja päässä ajatus ”Sitten kun, mutta kun, jos...”, ei sisäinen kauneus pääse loistamaan lainkaan. Ja sepä vasta onkin elämän haaskausta! Niin kuin BodyBalancen loppurentoutuksessa pyydän jokaista ajattelemaan itsestään hyvää, niin toistan myös minä mielessäni: ”Minä olen ihana”. Enää pitää vain uskoa itseensä ja omiin sanoihinsa. Sanoista tekoihin, tänään oli elämäni ensimmäisen pt-treenin aika Katan kanssa. Tästä tulee hieno vuosi.
Näissä mietteissä Täyden kympin tyttö, Laura